Pohjoismaisten puolustusministerien eilinen kannanotto puolustusyhteistyön tiivistämisestä, ei sinänsä sisällä mitään hätkähdyttävää. Kummeksuttavaa sen sijaan on puolustusministeri Carl Haglundin (rkp) omavaltainen sooloilu ja temuaminen politiikan superherkällä alueella.
Tasa-vallan ulkopoliittinen johto sivutettiin, kun vikkelä Haglund taas veti överiksi. Näkeekö puolustusministeri tässäkin mahdollisuuden jatkaa systemaattista hivuttamista Suomea kohti Natoa?
Mielestäni puolustuspolitiikassa Suomelle luontevin yhteistyön suunta on Ruotsi ja muut Pohjoismaat. Se on järkevä vaihtoehto Suomen Nato-jäsenyydelle ja puolustusmenojen kasvattamiselle. Myös EU-jäsenyys tuo lisää turvallisuutta.Toisin kuin Nato-jäsenyys, tämä yhteistyö ei juurikaan heikennä suhdettamme Venäjään.
Sotilasliitto Nato on Ukrainan kriisin seurauksena kokenut uudelleensyntymän Euroopassa kylmän sodan aikaisena puolustusliittona. Seurauksena on juuri sellainen vastakkainasettelu, jota myös Venäjän nykyjohto hakee: Euroopan jako uudelleen Länteen ja Itään, teihin ja meihin.
Venäjä on vaikea naapuri, mutta sen kanssa on elettävä. Erityisen vaikeaksi on osoittautunut elämä Venäjän nykyjohdon kanssa. Se lietsoo kansallismielisyyttä, kaihoaa menetettyä suurvalta-asemaa, uhoaa asevarustelulla ja sotapolitiikalla Ukrainassa, kaventaa demokratiaa sekä vainoaa toisinajattelijoita ja seksuaalivähemmistöjä. Kaikki tämä on tuomittavaa ja surullista venäläisten ihmisten ja koko Euroopan kannalta.
Tuntuu kuitenkin siltä, että joillekin Suomessa ei Venäjän nykyjohdon toimien tuomitseminen riitä. Heidän mielestään Suomen olisi liityttävä Natoon. Rajanaapuri Venäjän kanssa on tulevaisuudessakin kyettävä elämään, ja vieläpä läheisesti. Kohtuullisesti on Suomi siinä onnistunut, ja siinä on auttanut liittoutumattomuutemme, pysyminen Naton ulkopuolella.
Kaiken puolustuspoliittisen touhuamisen keskellä on hyvä muistaa, että Nato ei ole ihmisoikeusjärjestö, vaan sotilasliitto. Suomen paikka ei voi olla siellä.