Ukrainan tilannetta käytetään nyt häikäilemättä keppihevosena sekä puolustusmenojen kasvattamiseksi että Suomen liittämiseksi sotilasliitto Natoon. Maanpuolustushenkiset poliitikot lietsovat asevarustelua. Myös sotilaiden intressissä on luonnollisesti lisäresurssien hamuaminen. Eihän mikään muukaan hallinnonala itse halua leikata itseltään.
Kummallisin esitetty väite on, että Suomessa ei muka käytäisi tai saisi käydä Nato-keskustelua. Suomessahan käydään Nato-keskustelua koko ajan, viimeksi Kultarannassa. Myös kansalaisten mielipiteitä luodataan säännöllisesti. Ehkä Naton kannattajia harmittaakin se, että myös Naton vastustajat yrittävät osallistua tähän keskusteluun.
Samat Nato-henkiä puhkuvat poliitikot ovat ajaneet Suomea jo vuosikaudet Natoon, riippumatta siitä mikä kulloinenkin ulko- ja turvallisuuspoliittinen tilanne on. Täysin riippumatta siitä, mitä Venäjä tai Nato juuri sillä hetkellä tekevät. Nato-jäsenyyttä perustelemaan on taas nostettu estradille monenlaisia turvallisuuspolitiikan tutkijoita näkemyksineen.
Yksittäisten puheiden ja äkkikäännösten sijaan Suomen turvallisuuspoliittisten ratkaisujen tulee jatkossakin perustua vakaaseen harkintaan.
Puolustusmenoihin vuonna 2011 hallitusneuvotteluissa päätetyt leikkaukset tarkoitettiin pysyviksi. Leikkausten taustalla on ennen kaikkea puolustusvoimien nykyaikaistaminen, jossa huomioidaan muun muassa ikäluokkien pienentyminen ja pienemmät sodanajan joukot.
Nyt ainakin perussuomalaiset nuoret vaativat Ukrainan tilanteeseen vedoten puolustusmenoihin 50 prosentin korotusta eli rahaa lapattaisiin armeijalle puolitoista miljardia euroa lisää. He eivät kuitenkaan kerro, mistä nämä rahat otettaisiin.
Sotilaallisin keinoin kriisien syihin ei kyetä puuttumaan. Euroopan uhkana on eri maissa lietsottu kansallismielisyys, jota käytetään politiikassa hyväksi niin Venäjällä kuin muuallakin Euroopassa. Äärikansallismielisyyden uhkaa ei poisteta asein, vaan ennen kaikkea saamalla aikaan työpaikkoja, myönteinen talouskehitys, ja rajat ylittävää kanssakäymistä.