Euroopan Unioni on perustaltaan talousyhteisö. Toisen maailmansodan jälkeen eurooppalaiset valtiomiehet ajattelivat varsin viisaasti, että taistelu raaka-aineista, ennen muuta hiilestä ja teräksestä, oli syynä vuosisadan kahteen suursotaan. Ajateltiin, että jos Euroopalla olisi yhteinen talous, ei sotia syttyisi. Niinpä syntyi hiili- ja teräsunioni sekä vähän myöhemmin atomienergiaunioni.
Rooman sopimus vuonna 1957 vahvisti talousyhteisön perustaksi neljä vapautta: tavaroiden, pääomien, palveluiden ja työvoiman vapaan liikkuvuuden. Ihmisistä tai ihmisoikeuksista ei puhuttu mitään.
Ihmisoikeudet kuuluivat silloin – ja kuuluvat edelleen – Euroopan neuvostolle. Elimelle, jolla ei ole muuta tekemistä EU:n kanssa kuin yhteinen lippu. Euroopan neuvosto perustettiin vuonna 1949 edistämään ihmisoikeuksia ja moniarvoista demokratiaa. Euroopan neuvostoon kuuluu tällä hetkellä 47 jäsenmaata: 28 EU- jäsenmaan lisäksi mm. Venäjä, Ukraina ja muita entisen Neuvostoliiton maita. Euroopan neuvoston jäsenmaat ovat allekirjoittaneet Euroopan ihmisoikeussopimuksen, jonka pohjalta voi vedota Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen.
Sitä mukaa, kun EU tiivistyi ja muuttui luonteeltaan poliittisemmaksi, heräsi myös sen puitteissa kysymyksiä ihmisoikeuksista. Ensi alkuun ne koskivat työntekijöiden oikeuksia. Kun työvoima ja tavarat liikkuivat vapaasti talousyhteisön sisällä, syntyi tarve säätää minimitasoja esimerkiksi työsuojelulle, jotta heikkoa työsuojelun tasoa ei voitaisi käyttää kilpailuetuna. Samasta syystä tuli hyvin varhaisessa vaiheessa voimaan direktiivi naisten ja miesten samapalkkaisuudesta. Ranskassa oli kansallisella tasolla voimassa samapalkkalaki ja ranskalaiset pelkäsivät, että muut jäsenmaat voisivat hyötyä alhaisemmilla naispalkoillaan.
Perusoikeuskirja sitoo vain EU:ta itseään
1990-luvun lopulla nousi vaatimuksia ihmisoikeuksien ottamisesta laajemmin huomioon EU:ssa. Kansallisten parlamenttien, Euroopan parlamentin ja jäsenvaltioiden hallitusten edustajista koostunut konventti laati Euroopan unionin perusoikeuskirjan, jossa vahvistetaan sellaiset yleiset perusoikeudet kuin ihmisarvon kunnioittaminen, vapaus, tasa-arvo, yhteisvastuullisuus, kansalaisuus ja oikeudenmukaisuus.
Perusoikeuskirjassa määrätään myös erityisempiä oikeuksia kuten tietosuoja, bioetiikka ja oikeus hyvään hallintoon. Siinä vahvistetaan lisäksi toimia, joilla kielletään sukupuoleen, rotuun ja ihonväriin perustuva syrjintä. Perusoikeuskirjassa mainitaan myös yrityksissä sovellettavat sosiaaliset oikeudet. Näitä ovat mm. työntekijöiden oikeus saada tietoja, neuvotteluoikeus ja oikeus työtaistelutoimiin, kuten lakkoon.
Perusoikeuskirja vahvistettiin vuonna 2000, mutta vasta Lissabonin sopimuksen myötä 2009 siitä tuli sitova osa EU-oikeutta. Täytyy kuitenkin pitää mielessä, että peruskirja sitoo oikeudellisesti EU:ta ja sen toimielimiä ja jäsenvaltioita vain silloin kun ne toteuttavat EU:n lainsäädäntöä. Tämä tarkoittaa, että kansalainen ei voi haastaa kotimaataan EU:n tuomioistuimeen, jos valtio rikkoo peruskirjan takaamia oikeuksia. Sen sijaan vaikkapa komissio voidaan sinne haastaa, jos se esittäisi direktiiviä, joka olisi perusoikeuksien vastainen.
Perusoikeuskirjassa mainitaan erityisesti, että sillä ei luoda unionille uutta toimivaltaa tai uusia tehtäviä. Näistä rajoituksista huolimatta Iso-Britannia, Puola ja Tšekki pitivät perusoikeuskirjaa niin vaarallisena, että ne neuvottelivat siihen poikkeuksen, jonka mukaan se ei koske näitä maita.
Lissabonin sopimukseen sisältyy myös artikla, jonka mukaan Euroopan Unionin tulee yhteisönä liittyä Euroopan ihmisoikeussopimukseen. Kaikki EU:n jäsenmaathan ovat siihen liittyneet, mutta Unioni itse ei. Liittymisneuvottelut ovat edelleen kesken – suurimpana ongelmana liittymisessä on jälleen kerran ollut Iso-Britannia, jonka konservatiivihallitus tuntuu pelkäävän kaikkea ihmisoikeuksiin liittyvää.
EU:n ihmisoikeusperuskirjan merkitys on ennen muuta moraalinen ja suuntaa antava. On nimittäin mahdotonta kuvitella tilannetta, jossa esimerkiksi peruskirjan 2. artiklan määräys ”Ketään ei saa tuomita kuolemaan tai teloittaa” voisi koskea EU:n toimielimiä tai jäsenvaltioita niiden toteuttaessa unionin lainsäädäntöä.
EU:lla itsellään ei onneksi ole oikeutta määrätä kenellekään tällaisia rangaistuksia, eivätkä jäsenvaltiotkaan EU-määräysten noudattamatta jättämisestä sellaisia anna. Yhtä hupsulta tuntuu tässä yhteydessä 5. artiklan määräys ”Ketään ei saa pitää orjana tai maaorjana”.
Perusoikeuskirja on yleisenä ohjeena jäsenvaltioille kuitenkin hieno kokonaisuus. Ajankohtainen kysymys on, ovatko unionin toimielimet itse pitäneet perusoikeuskirjan takaamat oikeudet mielessään, kun ne ovat pelastaneet pankkeja ja niiden omistajia, ja pakottaneet kuritoimenpiteitä velkaantuneille euromaille. Miten esimerkiksi Kreikassa kyetään nykyään toteuttamaan perusoikeuskirjan takaamat oikeudet työhön, sosiaaliturvaan ja terveydenhoitoon kaikille kansalaisille?
EU:ssa on tarkka tieto siitä, mitkä pankit voivat aiheuttaa systeemikriisin ja ovat liian suuria kaatumaan. Siitä EU:ssa ei ole minkäänlaista näkemystä, miten suureksi eriarvoisuus voi kasvaa, jotta sellainen tilanne aiheuttaisi systeemikriisin.
Parlamentti seuraa ihmisoikeuksien toteutumista
Euroopan parlamentti hyväksyy vuosittain raportin ihmisoikeuksien tilasta unionin jäsenmaissa. Raportissa ei mainita jäsenmaita nimeltä, vaan siihen on koottu ongelmia, joita on havaittu yhdessä tai useammassa jäsenmaassa.
Viimeisimmässä raportissa, joka käsittelee vuotta 2012, on erityisinä ongelmina mainittu juuri talouskriisin ja sen hoidon seuraukset yhteiskunnan heikoimmassa asemassa oleville, kuten maahanmuuttajille, naisille ja lapsille. Raportissa kiinnitetään paljon huomiota Euroopan romanien surkeaan asemaan. Myös naisten, vanhusten ja vammaisten oikeudet ovat voimakkaasti esillä.
Näillä parlamentin raporteilla ei sinänsä ole mitään oikeudellista merkitystä, eivätkä ne velvoita jäsenvaltioita mihinkään toimiin ongelmien korjaamiseksi, mutta niillä on poliittista painoarvoa.
EU seuraa tarkasti myös ihmisoikeustilannetta koko maailmassa ja ihmisoikeudet ovat tärkeä osa sen ulkopolitiikkaa – ainakin sanojen tasolla. EU on yksi maailman tärkeimmistä kehitysavun antajista ja ihmisoikeudet – erityisesti naisten oikeudet – ovat liittyneet EU:n kehityspolitiikkaan jo vuosikymmenien ajan.
EU ei kuitenkaan voi uskottavasti puhua ihmisoikeuksista maailmalla, jos sen omissa jäsenvaltioissa ihmisoikeustilanne ei ole kunnossa. Valitettavasti talouskriisin hoidossa on rahamaailman etu ohittanut ihmisten oikeudet toimeentuloon, asuntoon ja terveyteen. Romanivähemmistön kohtelu eräissä EU-maissa on esimerkiksi sellaista, mitä EU ei hyväksyisi kehitysavun saajamailtaan Afrikassa. Romanian ja Bulgarian vuosittain nauttimalle miljardien EU-avulle ei ole asetettu vastaavia ihmisoikeuksiin liittyviä ehtoja.
Kirjoitus on julkaistu Eläkeläinen -lehdessä 3/2014