Ruandan ja Balkanin kokemukset 1990-luvulla aiheuttivat kansainvälisessä yhteisössä turhautumista siitä, että kansanmurhia ei kyetty estämään.
Ratkaisuksi kehitettiin ajatus nopean toiminnan joukoista. Suhteellisen pienen mutta ketterän joukon ajateltiin voivan estää ennalta konfliktien laajeneminen ja kiihtyminen, kunnes mahdollisesti suurempi joukko olisi saatu paikalle, tai poliittinen ratkaisu löytynyt.
Nopean toiminnan joukkoja kaavailtiin niin EU:lle, YK:lle, Natolle kuin Afrikan unionillekin.
YK:n nopean toiminnan joukot (Standby High Readiness Brigade, SHIRBRIG) olivat paperilla olemassa vuodesta 2000 vuoteen 2009. Valtiot eivät kuitenkaan sitoutuneet hankkeeseen, ja siitä luovuttiin. Afrikan unionin valmiusjoukkojen (African Standby Force, ASF) oli puolestaan tarkoitus olla käyttövalmiina vuoteen 2010 mennessä, mutta näin ei ole tapahtunut.
Sotilasliitto Natolla on ollut nopean toiminnan joukot (Nato Response Force, NRF) käytössä vuodesta 2004 alkaen. Enimmillään 25 000 sotilaasta koostuvia joukkoja on käytetty luonnonkatastrofitilanteissa, kuten Katrina-hurrikaani vuonna 2005, ja turvallisuustehtävissä muun muassa Ateenan olympialaisissa. Varsinaisissa taistelutehtävissä ne eivät kuitenkaan ole olleet.
EU:n nopean toiminnan joukkojen (European Rapid Reaction Force, ER¬RF) suunnittelu alkoi vuonna 1999 Helsingin Eurooppa-neuvoston kokouksesta. Tarkoitus oli luoda 60 000 sotilaan joukot, jotka olisivat käytettävissä 60 päivän varoitusajalla. Niitä täydentäisivät pienemmät valmiusjoukot. Lisävauhtia suunnitelmiin saatiin vuonna 2003 Yhdysvaltojen hyökättyä Irakiin. EU:n yhteinen puolustuspolitiikka ja siihen liittyen nopean toiminnan joukot nähtiin Ranskassa ja Saksassa keinona ottaa etäisyyttä Yhdysvaltoihin.
Eurooppa-neuvoston vuonna 2004 asettaman tavoitteen (Helsinki Headline Goal) mukaan EU:n nopean toiminnan joukkojen toiminta perustuisi Petersbergin tehtäviin, eli humanitaarisiin toimiin, evakuointiin, konfliktinesto- ja rauhanturvaamistehtäviin, sekä rauhanpalauttamiseen. Ensimmäiseksi kohteeksi ajateltiin Kongon demokraattista tasavaltaa, jossa sisällissota oli kiihtymässä.
Kunnianhimoisista tavoitteista Unionin omista joukoista jouduttiin kuitenkin vähitellen perääntymään. Käytännössä EU-maat ovat tarjonneet yhteisiä nopean toiminnan joukkoja (esimerkiksi Eurocorps) osaksi Naton operaatioita. Itsenäisten EU-joukkojen osalta on tyydytty pieneen, 1500-3000 sotilaan vahvuiseen taistelujoukkoon (EUBG).
EUBG -taistelujoukkoja ei kuitenkaan koskaan ole käytetty. EU:n itsenäinen nopea sotilaallinen toiminta on käytännössä tapahtunut EUFOR-yhteistyön kautta taistelujoukkoa kevyemmillä joukoilla.
Taistelujoukkojen ajatus epäonnistunut
EU on vuosien mittaan lähettänyt joukkoja konfliktialueille yli 30 kertaa. Kyse on ollut humanitaarisesta toiminnasta, turvallisuudesta huolehtimisesta, siviilikriisinhallinnasta, sekä YK:n ja Naton operaatioita tukevasta toiminnasta.
EUFOR-joukkoja on käytetty neljä kertaa. Makedoniassa vuonna 2003, Bosniassa vuonna 2004, Kongon demokraattisessa tasavallassa vuonna 2006 sekä Tšadissa ja Keski-Afrikan tasavallassa vuodesta 2007 alkaen. Missään näistä operaatioista EUBG-joukoille ei ole ollut tarvetta.
Taistelujoukkoja ei ole käytetty, vaikka niiden tehtäviä on laajennettu kattamaan terrorisminvastainen sota ja turvallisuussektorin tukeminen. Pienet taistelujoukot eivät yksinkertaisesti sovellu kriisinhallintaan. Ei ole löydettävissä niin pienimuotoisia kriisejä, että 1500 sotilaan taistelujoukko olisi tarpeen.
Taistelujoukon käyttäminen siviilikriisinhallintaan on rahantuhlausta. Kuitenkin EU:n taistelujoukkoja on kaavailtu käytettäväksi usein juuri operaatioissa, joissa siviilikriisinhallinta ja kansainväliset järjestöt ovat tarkoituksenmukaisempia. Hurrikaanit tai epidemiat eivät käytä tykkitulta, eikä maanjäristysten tuhoja raivata kranaateilla. Taistelujoukkoon kiinteästi kuuluva aseistus, huoltoporras ja joukkoa tukevat aselajit varusteineen ovat tällaisissa operaatioissa turhia.
Taistelujoukkoihin käytettävällä rahalla voitaisiin varustaa huomattavasti suurempi määrä kevyempiä, kutakin tarkoitusta varten räätälöityjä joukkoja.
Tilannetta voi verrata EU-maiden merivoimien vuonna 2008 alkaneeseen operaatio Atalantaan, jossa suurilla sotalaivoilla on suojattu tavara- ja ruokakuljetuksia Somalian rannikolla toimivilta merirosvoilta. Operaation tavoite on sinänsä kannatettava, mutta raskaasti aseistettujen, panssaroitujen ja huipputeknisten sotalaivojen käyttäminen merirosvoja vastaan on ylimitoitettua, minkä lisäksi toiminta kohdistuu seurauksiin, ei syihin.
Jäsenmaiden erilaiset intressit
Euroopan unionissa puolustuspolitiikassa painavin ääni on Euroopan vanhoilla sotilaallisilla suurvalloilla, Ranskalla ja Iso-Britannialla, sekä taloudellisella suurvallalla Saksalla. Kuvaava tiivistys EU:n sotilaallisesta toiminnasta voisi olla: ”Ranska haluaa sotia EU:n nimissä Saksan rahoilla”.
Ranska ei kuitenkaan ole saanut sotilaallisesta toiminnasta omiin tarkoituksiinsa sopivaa, vahvempaa EU:ta. Ranska on usein päätynyt toimimaan yksin, kuten entisissä siirtomaissaan Tšadissa tai Malissa.
Saksan suhtautuminen sotilaalliseen toimintaan ulkomailla on ollut äärimmäisen varovaista. Muutos tapahtui Afganistanissa 2000-luvun lopussa, jolloin Naton kriisinhallintaoperaatio kiihtyi sodaksi.
Keskeinen syy EU:n taistelujoukkojen käyttämättömyydelle on myös talous. Taistelujoukkojen päivystysvuorossa pitäminen maksaa vähän verrattuna siihen, jos joukkoja todella jouduttaisiin käyttämään. Kustannuksista suuri osa lankeaisi kulloinkin päivystysvuorossa olevalle maalle. Jäsenmaat eivät halua kustantaa toisten joukkojen huoltoa ja kuljetusta, eivätkä välttämättä muutoinkaan olisi yksimielisiä näiden joukkojen käytöstä.
Itsenäisissä EU:n sotilasoperaatioissa on myös ollut takeltelua. Vuonna 2008 Tšadissa ja Keski-Afrikan tasavallassa EU-joukkojen siirtoon jouduttiin käyttämään venäläisiä kuljetuskoneita. Kerrotaan tarinaa myös siitä, että EU-joukoille olisi tarjottu kameleita korvaamaan puuttuvia helikoptereita.
Ranskan tai Iso-Britannian kaltaiset maat luottavatkin mieluummin omaan osaamiseensa ja Naton organisaatioon, kuin antaisivat joukkojaan Unionin käytännössä testaamattomiin ja epävarmoihin käsiin. Samalla ne säilyttävät riippumattoman päätäntävaltansa.
Taistelujoukkoja ei myöskään voi lähettää sellaiseen maahan, joka ei halua ottaa niitä vastaan, varsinkin jos tarjolla on soveltuvampia joukkoja. Tämä oli tilanne Haitissa maanjäristyksen jälkeen 2010. Haiti toivotti tervetulleeksi Yhdysvaltojen joukot, mutta ei halunnut alueelleen EU:n taistelujoukkoja. Lopulta Unioni lähetti Haitiin 300 hengen vahvuiset poliisijoukot (EGF). Haitilaisten arvioon on helppo yhtyä: siviilikriisinhallintaa ja järjestyksenpitoa tarvittiin, ei raskasta aseistusta.
Talouskriisi vähensi mielenkiintoa EU-joukkoihin
EU:n puolustuspoliittista ulottuvuutta kehitettiin pitkään kriisinhallintaoperaatioita ajatellen. Jäsenmaiden motiiveina osallistua kansainväliseen toimintaan ovat olleet verkostoituminen ja kansallisen puolustuksen tukeminen.
Talouskriisin aikana kansainvälisen toiminnan motiivina on korostunut myös kustannussäästöjen hakeminen. Painopiste on puolustusalan yhteismarkkinoissa ja yhteishankinnoissa, ei niinkään kustannuksia kasvattavassa kriisinhallinnassa.
Natosta irrallisia EU-joukkoja kohtaan ei Euroopan Nato-maissa tunneta mielenkiintoa. Käytännössähän EUBG- ja NRF-joukot muodostuvat lähes samoista joukoista, vain hihamerkkiä vaihdetaan.
Suomen osallistumista Euroopan yhteiseen puolustuspolitiikkaan ei tule arvioida sotilaallisesta näkökulmasta. On arvioitava mikä vaikutus toiminnalla on laajemmin sekä kohdemaassa että Suomessa. Sotilaallisessa kriisinhallinnassa käyttökelpoisimmiksi ovat osoittautuneet tapauskohtaisesti räätälöidyt kevyet joukot. Mieluiten näiden näkisi toimivan YK-lipun alla.
Nato ja EU pidettävä kirkkaasti erossa toisistaan
Lukuisat Euroopan unionin jäsenmaat ovat valinneet puolustusratkaisukseen jäsenyyden sotilasliitto Natossa. Suomi puolestaan on Ruotsin tapaan valinnut liittoutumattomuuden.
Suurelle osalle Nato-maita sen jäsenyys on perua vuosikymmenten takaa kylmän sodan ajalta, osa maista on liittynyt mukaan vasta myöhemmin. Suomi, Ruotsi, Itävalta ja Irlanti eivät kuitenkaan ole nähneet syytä liittoutua, vaan näkevät päinvastoin liittoutumattomuudessa vahvuuksia.
Etenkin Naton uusissa jäsenmaissa liitetään EU ja Nato helposti yhteen, molemmat yhteisöt nähdään saman asian eri puolina, suuntautumisena länteen. Suomessa innokkaimmat puhuvat Natosta arvoyhteisönä. Naton arvoihin suomalaiset eivät kuitenkaan voi samaistua.
Sotilasliitto Natossa luotetaan asevarusteluun, Yhdysvaltojen asemahtiin ja viime kädessä joukkotuhoaseisiin, ydinaseisiin. Natossa määrää vahvin maa, mihin sotaretkiin ryhdytään ja miten asevoimaa käytetään.
EU:n perusajatus taas lähtee täysin eri pohjalta kuin sotilasliiton: sitomalla maat muun muassa taloudellisesti toisiinsa tehdään sodat mahdottomaksi. Unionin turvallisuuskäsitys on laaja, ja turvallisuuden vahvistamiseen nähdään muita parempia keinoja kuin aseet.
Siksi Suomessa on mielestäni syytä pitää Euroopan unioni ja Nato kirkkaasti erillään.
EU:n vahvuus haettava siviilikriisinhallinnasta
Euroopan maiden ratkaisuihin vaikuttaa Yhdysvaltojen vähittäinen vetäytyminen Euroopasta. Sekä Euroopan Nato-maiden yhteistyö että koko EU:n puolustusyhteistyö hakevat siksi muotoaan.
Itä- ja Kaakkois-Euroopassa on epävakautta, samoin lähialueilla Pohjois-Afrikasta Lähi-itään. Syyrian sisällissodan ja ratkaisemattoman Palestiinan kysymyksen kuohunta ylittää rajoja.
Elääkseen ajassa on EU:n joko muutettava turvallisuuspoliittisia tavoitteitaan tai keinoja niiden saavuttamiseksi. EU:n taistelujoukoista olisi jo aika luopua. Ne eivät ole onnistuneet tavoitteissaan koko olemassaolonsa aikana. Liittoutumattomia maita ei tule niiden avulla sitoa Naton toimintaan. Itseäni arveluttaa myös periaatteellinen mahdollisuus YK:n turvaneuvoston ohittamiseen.
Taistelujoukkojen sijaan EU:n perusajatukseen sopii siviilikriisinhallinta. EU:n nopean toiminnan siviilivalmiusjoukkoja (Civilian Response Teams) koskevat periaatteet hyväksyttiin vuonna 2005. Jäsenmaiden siviilikriisinhallinnan asiantuntijoiden hyödyntäminen on sen kaltaista nopeaa yhteistä toimintaa, joka sopii Euroopan unionille perusajatuksensa ja luonteensa puolesta.
Myös YK:n rauhanturvaamista voitaisiin tehdä useammin ja yhteisin tunnuksin. Siviilikriisinhallinnalle ja kevyille kansainvälisesti kiistattomille YK-joukoille olisi tarvetta ja tilaa niissä tehtävissä, joihin EU:n taistelujoukkoja on turhaan yritetty mahduttaa.
Ansaitsiko EU rauhannobelinsa? Mielestäni ansaitsi, jos unioni pysyy alkuperäisessä ideassaan sitoa Euroopan maat taloudellisesti ja muutenkin toisiinsa. Jos unionista muodostetaan sotilasyhteisö, joka palvelee aseteollisuuden etua, ja noudattaa sotilaallista vahvimman logiikkaa, on Nobel-palkinto tahraantunut.
Kirjoitus sisältyy Sadankomitean 7.4.2014 julkaisemaan pamflettiin: ”Pax Europaea – Näkökulmia Eurooppaan.”