Keskustalainen ajattelija Risto Volanen kiinnittää huomiota eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan tuoreen turvallisuus- ja puolustuspoliittisen mietinnön erääseen lauseeseen: ”liittoutumattomuuden aukoton toteuttaminen keskinäisriippuvuuksien maailmassa ei ole tosiasiassa käytännössä enää täysin mahdollista”.
Volanen haluaa antaa tuolle lauseelle kovemman merkityksen kuin sillä on. Lauseen sisällyttämistä mietintöön ei pidä tulkita miksikään Nato-kaihon ilmaukseksi. Paheksuttu lause kuvaa vain sitä todellisuutta, jossa eletään.
Se nyt vain on tosiasia, että nykymaailma on läpeensä verkostoitunut ja keskinäisriippuvainen. Pienet maat hankkivat aseita ja koulutusta ulkoa. Riippuvuutta syntyy myös talouden ja yritysten globalisoituessa. Se ei koske vain energiahuoltoa, vaan myös teollisuutta ja sen raaka-aineita ja komponentteja.
Jossain kuvitteellisessa impivaaralaisessa haavemaailmassa jokainen maa on täysin ja aukottoman omavarainen joka suhteessa. Sellaista fantasiamaailmaa ei ole koskaan ollutkaan.
Todellisessa maailmassa esimerkiksi pohjoismaista yhteistyötä kannattaa tehdä, vaikka osa niistä kuuluu Natoon. Ilman Nato-yhteensopivuutta myös Suomen harjoittama rauhanturvaamisyhteistyö vaikeutuisi.
Yhteiset normit eivät ole sama asia kuin sotilasliiton jäsenyys. Olemme osa keskinäisten riippuvuuksien maailmaa, mutta mikään yhteistyö ei liitä meitä Natoon tai pakota liittymään. Mikään keskinäisriippuvuus ei synnytä Natolle velvollisuutta puolustaa meitä eikä meille velvollisuutta auttaa Natoa 5. artiklan mukaan.
Volanen väittää minun olevan tietämätön siitä, mitä hallituksessa ja maassa tapahtuu. Volaselta on itseltään tainnut jäädä huomaamatta koko asian ydin – se, että Natoon voi kuulua vain liittymällä. Tämä hallitus ei Natoon liity.
Volasella on käytössään vanhat yya-lukulasit. Olisi jo Volasen aika käydä optikolla.
No, ehkä samaan lähetykseen menee anlyysiä kotikielellämmekin.
Risto Volanen:
Hallituksen turvallisuuspolitiikka on vaikeuksissa
Pääministeri Katainen sanoi hiljakkoin Saariselällä, että Suomi on valmis EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvistamiseen. Suomi kehittäisi sitä pohjoismaisen yhteistyön rinnalla. Eurooppaministeri Stubb ja Viron presidentti Ilves perustelivat, että Yhdysvallat vetää Euroopasta ja Natosta joukkojaan ja rahoitustaan.
Presidentti Niinistö taas sanoi Kööpenhaminassa, että Islannin ilmavalvonta onkin kokeilu, josta nähdään, miten pitkälle pohjoismaisessa puolustusyhteistyössä voidaan edetä ja missä vaiheessa Nato asettaa jäsenmailleen, eli Islannille ja Norjalle, rajoituksia.
Muotoilut kertovat maan turvallisuuspolitiikan ongelmista.
Viime vuosikymmenen alussa silloinen pääministeri korosti Natoa ja hallitus päätti osallistua Irakin sodan jälkihoitoon. Maaliskuun 2003 vaalien jälkeen jälkihoitoon ei menty, mutta Naton osalta puolustushallinnossa jatkui kehitystyö, sen strategisen suunnitelman sanoin visiona yhteinen puolustus. Nyt puolustusvoimia on saneerattu pitkälle natokuntoon, mutta tuo visio näyttää häviävän näköpiiristä.
Viime vuosikymmenellä Vanhasen hallitusten aikana turvallisuuspolitiikan perustana oli kuitenkin geopoliittinen vakaus pohjoisessa Euroopassa, pyrkien vahvistamaan kylmän sodan jälkeen syntyneitä EU- ja Nato-suhteita, naapurisuhteita ja erityistä Ruotsi-suhdetta sekä omaa uskottavaa puolustusta. Samaan kokonaisuuteen kuului myös selkeä Suomen Nato-optio.
Tällä vuosikymmenellä tämän geopoliittisen vakauden turvallisuuspolitiikan on kuitenkin korvannut ensin luopuminen Nato-optiosta tasavallan presidentin ja hallituksen toimikausiksi, mutta sitten perustaminen ”yhteistyöhön”. Sitä presidentti Niinistö kuvasi tammikuussa seuraavasti:
”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kantavana ajatuksena on yhteistyö. Vaikka kunkin on hoidettava oma osuutensa, ei nykyajan turvallisuusuhkiin voi uskottavasti vastata yksin, muista irrallaan…
Tämä on myös se syy, miksi panostamme EU:n turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen yhteistyöhön, Nato-kumppanuuteen ja pohjoismaiseen puolustusyhteistyöhön.”
Kun viime vuosikymmenellä Yhdysvaltojen ja Venäjän osalta alkoi ilmetä uutta, Suomen ulkopoliittinen johto toimi pohjoisen Euroopan geopoliittisen vakauden turvaamiseksi myös jatkossa. Siihen liittyi myös puolustusvoimien hyödyllinen yhteistyö muiden kanssa, mutta tämä oli osa Suomen vakaus- ja kriisinhallintapolitiikkaa eikä siihen liittynyt väljää puhetta yhteistyöstä vastattaessa turvallisuusuhkiin, kuten nyt.
Toivottu yhteistyö turvallisuuspolitiikan kantavana ajatuksena voi kuulostaa hyvältä, mutta se luo Pohjoismaat–Baltia -alueelle sisäisiä ja ulkoa nähtyjä yhteistyöodotuksia, joihin alueen maat eivät pysty vastamaan.
Maan turvallisuus ei voi perustua toiveisiin ja siinä reaalista ovat oma puolustus tai sitovat valtiosopimukset, joilla on katetta. Norja jopa hiljakkoin huomautti tästä Ruotsille. Kun Islannin ilmavalvonta nyt rajataan Naton puolelta, siinä törmäävät Suomen toivottu yhteistyö ja Naton reaalipolitiikka.
Suomen ja Ruotsin väljä yhteistyöpuhe sekä samanaikainen sotalaitosten tiivistyvä yhteistyö Pohjoismaiden–Baltian -alueella ovat myös viestineet Yhdysvalloille mahdollisuutta etääntyä ottamistaan vastuista tällä alueella ja näin heikentäneet alueen vakautta.
Pohjoismailla ei ole edellytyksiä vastata Islanti–Norjan ja Baltian-alueen turvallisuudesta. Sama koskee myös pyrkimystä etsiä EU:n sinänsä hyödyllisestä materiaali- ja kriisinhallinnan puolustuspolitiikasta apua korvaamaan koko pohjoisen Euroopan vakautta.
Toiveikas yhteistyö turvallisuuspolitiikkana on myös osaltaan tukenut puolustushallinnon huipputeknistä kehittämismallia visiona yhteinen puolustus, mikä yhdessä säästöohjelman kanssa on johtanut erityisesti maavoimat vaikeaan asemaan.
On tärkeätä, että maassa voidaan mahdollisimman pian toteuttaa geopolitiikkaan perustuvaa suomalaista reaalipolitiikkaa, joka vielä ehtisi vaikuttaa pohjoisen Euroopan ja siihen yhä enemmän kytkeytyvän maapallon pohjoisimman osan vakauden turvaamiseksi.
Hyvä Annika Lapintie, Kiitos, kun kommentoitte. Tässä on pieni näyte siitä, missä kansainvälinen keskustelu on menossa. Lisää kotimaan kielellä löytyy sivultani http://www.ristovolanen.fi
Risky “NATO’s Nordic Model”
There is a risky confusion in Magnus Nordeman’s column “How the Nordic Countries Are Quietly Leading Alliance into the Future”. And it is also echoed in Jorge Benitez’ report “NATO’s Nordic Model”. Recently Edward Lucas’ “A Nordic defensive shield” argued in the same way.
Nordeman first correctly reports the achievements of the Nordic countries in various fields. Their contributions in Afghanistan, Libya or even in Mali are described and thanked – with good reasons.
A Nordic observer is also happy to read about NATO’s Smart Defense and about the fact that “the Nordics have quietly been working under this approach for years under the label Nordic Defense Cooperation (NORDEFCO).” So far so good.
But Nordeman then goes on taking as given something he has been advocating: “This construct could potentially be a real model for NATO as it thinks through how to implement smart defense at a regional level, and how to work closely with partners….” Sweden and Finland “have signed on to participate in Icelandic air policing, although flying unarmed to satisfy the reservations of some Allies about having non-NATO countries participating in an Article V operation.”
First there was certain academic confusion between NATO’s cooperation with partners on the one hand and cooperation under Article V on the other. But now this loose wording has become a habit also on the highest political levels in the Nordic countries. And now this way of speaking has hit its first rock in the case of the Icelandic air policing operation.
With blue eyes first from Norway and then from Iceland, Sweden and Finland it was declared that the two partner countries should participate the Article V based real life Icelandic air policing. Any informed person could see how impossible it was from the outset. But against the fundamentals of diplomacy the two governments decided to be demandeurs and to hear the rejection from NATO itself.
In the Nordic-Baltic region the confusion between partners’cooperation and Article V cooperation is increasing. Quite recently Swedish Foreign Minister, Carl Bildt said that Sweden will “not be neutral” if any of the Baltic states is attacked. With all respect, this is much said from a country disarming itself. The earlier formulation was that Sweden will “not remain passive”.
No wonder in this case the NATO realism was quite quickly communicated to Sweden by Defense Minister Anne-Grete Strøm-Erichsen of Norway: “it is uncertain whether Norway will help if Sweden is attacked because they are not members of NATO….”
It is true that Foreign Minister Bildt complemented his statement by saying that “Sweden is not looking to replace NATO or the cooperation the US has with the Baltic states”. But this is exactly the point.
Together with extensive member-partner exercises loose talk confusing partner cooperation and Article V cooperation is simply counterproductive to the Post Cold war stability in the Nordic-Baltic region. It creates expectations not only in the Nordic-Baltic countries but in the US and in Russia on what is now happening and what could happen in real life in future.
Loose talk like that of Nordeman’s can contribute misjudgments not only among analysts but also among political decision makers. At the time of austerity in the US military it gives an extra argument to leave the High North and Highest North stability to the hands of the imaginary Nordic-Baltic cooperation in a real situation. And at the time of booming Russian military economy, it gives an extra argument to Russia to counterbalance regionally against imaginary Nordic-Baltic “real model for NATO”. So the net effect could be shaking the stability reached at after the Cold War – complemented with the local cuts in defense budgets also helped by the loose talk confusing partners’ and Article V cooperation.
The Nordic-Baltic region risks to become a box of accidental side effects of major strategic decisions due to the complacent loose thinking and talk – and its small weight and complex geography or history.
However, it is important to recognize that the European High North and the Globe’s Highest North together are not just one detail among the others. The US commitments to the Baltic countries are not just some post WW II relics. It was from the beginning of the WW II in 1939 that the US committed to their independence. In 1997 president Clinton repeated the commitment through reaching an agreement with president Jeltsin on the NATO –membership of the Baltic countries. And on the real map of the Globe the Highest North linked to the European High North is next to home yard not only for Canada but also of for the US.
So, the better way to approach the Northern Europe and the Highest North is to take real map of the Globe. And to see that there the post Cold War commitments and stability based on them are continuously in everybody’s interest – also in the interest of the US and Russia.
Risto Volanen
Finland