Suomen vahvuus kansainvälisessä politiikassa on koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan ollut rauhanturvaaminen, rauhansovittelu ja kehitysyhteistyö. Meillä on ymmärretty, ettei kriisejä voi ratkaista sotimalla, jos kriisin syyt ovat syvemmällä sosiaalisissa, poliittisissa ja taloudellisissa rakenteissa.
Kansainvälisessä turvallisuuspolitiikassa on viime vuosina valitettavan usein taannuttu yhteistyön korostamisesta väkivaltaan ja asevaraiseen turvallisuusajatteluun. YK:n sijaan ensisijaisena kriisinhallintaorganisaationa nähdään yhä useammin sotilasliitto Nato. Myös EU satsaa omiin taistelujoukkoihinsa.
Vaihtoehtoja onneksi on. Siviilikriisinhallinta voi tarkoittaa monia asioita ruokaturvasta lukutaitokampanjoihin ja taloudellisista kehitysohjelmista demokraattisen hallinnon koulutukseen. Näissä asioissa tarvitaan poliittista, yhteiskuntatieteellistä, juridista, pedagogista, taloudellista, lääketieteellistä ja sosiaalista osaamista.
Myös kansalaisjärjestöissä on voimavaroja, joiden avulla voidaan edistää kestävää kehitystä, vakautta ja rauhaa.
Afganistanin sotaretkeen ja tyhjän panttina seisoviin EU:n taisteluosastoihin satsatut rahat ovat pois kehitysyhteistyöstä ja siviilikriisinhallinnasta. Suomi satsaa Afganistanissa sotimiseen jopa viisikymmentä miljoonaa euroa vuodessa ja EU-joukkoihin lähes kolmekymmentä miljoonaa. Mikä on rahan haaskausta, ellei tämä?
Vasemmisto on esittänyt EU-joukoista vetäytymistä ja Afganistanin sotilasoperaation muuttamista siviiliyhteiskunnan tukemiseksi kehitysyhteistyön ja siviilikriisinhallinnan keinoin. Afganistanin sotaan upotetuilla miljardeilla dollareilla saisi paljon enemmän aikaan, jos satsattaisiin ihmisten työllistymiseen, koulutukseen ja materiaalisen hyvinvoinnin parantamiseen.
Suomella ei ole Afganistanissa sotilaallisesti juuri mitään annettavaa, mutta paljon hävittävää. Aseiden avulla ei voi puuttua naisten sortamiseen kotien seinien sisällä tai yhteiskunnan ja kulttuurin patriarkaalisiin rakenteisiin. Naisten aseman kohentamiseen syvällä Afganistanin maaseudulla eivät ulkomaiset sotilaat pysty, mutta siviilikriisinhallinnan ja kehitysyhteistyön toimijat voisivat saada avun perille.
Maailma tarvitsee sotimisen sijaan rauhanturvaamista, kehitysyhteistyötä ja siviilikriisinhallintaa. Globaalilla tasolla kaiken tämän toiminnan luonnollinen elin on YK, jonka organisaatiota tulisi tätä tarkoitusta varten kehittää. Suomen tulee tukea YK:ta ja nostaa siviilikriisinhallinta ja kehitysyhteistyö ensisijaisiksi konfliktien ratkaisukeinoiksi.
Kolumni on julkaistu Vasemmistoliiton vaalilehdessä 28.3.2011